Meille on opetettu että on autuaampaa antaa kuin ottaa. Omastaan antaminen on ilman muuta kristillisen elämän ydintä. Kukin antaa siitä mitä hänellä on, yksi antaa aikaa, toinen rahaa, kolmas huolenpitoa. Harvoin tulemme ajatelleeksi että työ on myös antamista, se mitä ihminen tekee työkseen on hänen kontribuutionsa yhteisölle.
Mutta antaminen ei voi olla yksipuolista. Jos kukaan ei ota vastaan sitä mitä minä haluan antaa, jokin on pahasti vinossa. Työtön kyllä käsittää sen. Ihminen tuntee itsensä aika arvottomaksi jos se mitä hänellä on annettavana ei kelpaa. Pelkkä antaminen ei riitä, on tärkeää osata ottaa vastaan se mitä meille annetaan.
Mutta entä jos lähimmäinen tyrkyttää sellaista mitä en halua? Rakastunut luulee että hänellä on oikeus rakastettuunsa pelkän oman rakkautensa perusteella. Joku neuvoo neuvomasta päästyään kun toinen haluaa vain että häntä kuunneltaisiin. Tämäkin vielä: pitäisi osata antaa sellaista mitä toinen tarvitsee, ei vain jotakin jota minulta sattuu liikenemään.
Antaminen ja saaminen kietoutuvat yhteen. Ne ovat saman asian kaksi puolta ja edellyttävät jonkinlaista yhteisymmärrystä osapuolien välillä. Vapaaehtoisuus on tässä avainsana, vaatimuksiin vastaaminen ei tunnu antamiselta. Toisaalta moni meistä uhrautuu uhrautumistaan, tulee yhä kiukkuisemmaksi kun saava osapuoli ei ole tarpeeksi kiitollinen ja katsoo että vika on pelkästään saajassa. Käy niin että antaminen onkin ottamista, sen tarkoitus ei ole tuottaa iloa toiselle vaan pisteitä itselle, jos ei täällä niin viimeistään taivaassa.
Kun Kainin uhri ei kelvannut, hän meni ja surmasi Abelin. Ei taida olla kuin yksi joka pystyy antamaan odottamatta mitään vastineeksi.
Kersti Juva
Olenko ottaja-antaja?