Kotimaani ompi suomi

Olisi hauska tietää mitä kääntäminen on. Olen suomentanut englanninkielistä kirjallisuutta yli kolmekymmentä vuotta ja joutunut puhumaan (saanut puhua) työstäni paljon niin päivällispöydissä kuin opetustilanteissa. Kun innostuin uudestaan opiskelemaan ja laadin pro gradu -työn Tristram Shandyn suomentamisesta, perehdyin jonkin verran alan kirjallisuuteen. Silti tuntuu että en vieläkään kunnolla ymmärrä, mistä kääntämisessä on kysymys. Yritän tässä seuloa ajatuksiani lähinnä kaunokirjallisuuden kääntämisestä. Koska mietteitteni pohjana ovat enimmäkseen omat kokemukseni, en mene takuuseen niiden yleispätevyydestä.

Yleisesti ottaen on normaalia puhua sellaisesta mistä voi puhua ja vaieta siitä mistä ei voi. Niinpä kääntämisestä puhuttaessa on tavallista, että keskitytään ongelmiin ja vaikeuksiin. Mutta kääntäminen ei ole sarja pulmia, se on luovaa toimintaa. Siitä mitä kääntäjä todella tekee on vain kovin vaikea puhua. Jo aivan nuorena suomentajanplanttuna minulle selvisi että en käännä kieltä. Mutta mitä sitten? Alkuteksti on olemassa vain kielenä ja se mitä tuotan on kieltä. Lähden purkamaan mysteeriä kysymällä, mitä kieli on.

Minulla on se käsitys että puhe ja siitä johdettu kirjoitus ovat pohjimmiltaan dialogia, jossa kaksi osapuolta hahmottaa yhdessä maailmaa. Yhden ihmisen omaa kieltä ei voi olla, koska sitä ei kukaan ymmärtäisi. Kieli toteutuu vasta kanssakäymisessä, minä sanon ja sinä ymmärrät tai sitten et, missä tapauksessa täytyy täsmentää. Kielen olemassaolo todistaa että ihmiset ymmärtävät toisiaan. Väärinymmärtäminen ja ohipuhuminen ovat toki tuiki tavallisia ilmiöitä, mutta jo käsitteet (väärin-, ohi-) itsessään kertovat, että ne ovat syntyneet kuvaamaan poikkeusta eivätkä sääntöä. Voi olla makuasia kumman näkökulman valitsee, mutta minulle on maailmankatsomuksellisesti (ja ammatillisesti) tärkeää uskoa, että ihmisten erillisyyden takana häämöttää globaali kohtalonyhteys ja yhteisymmärrys.

Jokainen yhteisö opettaa jäsenilleen oman kielensä, tai oikeammin yhteisön jäsenet omaksuvat yhteisön kielen kanssakäymisessä toistensa kanssa. Väittäisin että jokainen osaa niiden yhteisöjen kieltä, joihin hän kuuluu, ja oppii koko ajan lisää maailmassa liikkuessaan. Kielten väliset rajat ovat yhtä liukuvat kuin yhteisöjen väliset ja päällekkäisyyttä ja sisäkkäisyyttä on paljon. Kun kieli määritellään näin, siitä seuraa väistämättä että suomen kieli ei ole yksi ja jakamaton vaan siihen kuuluu lukematon joukko alakieliä, ja niillä kaikilla on omia sanoja ja omia morfologisia, syntaktisia ja sanastollisia erityispiirteitä. Määritelmän mukaan ihminen puhuu äidinkieltään moitteettomasti. Kirjakielen säännöt koskevat vain kirjakieltä. Jos jonkun puhe kuulostaa virheelliseltä tai huonolta, kieli saattaa olla säännönmukaista ja luontevaa siinä yhteisössä johon puhuja kuuluu (esim. nykynuorison suussa), tai sitten kieli takkuilee koska puhuja yrittää käyttää kieltä tai kielen muotoa jota ei hallitse (esim. televisiohaastattelussa).

Kieli myös muuttuu. Elävä, dynaaminen kieli, jonka tarkoitus on palvella kanssakäymistä, ei voi jähmettyä paikoilleen. Me omaksumme kieltä ja luomme kieltä jok'ikisessä keskustelussa. Sanojen ja lausumien merkitys ei palaudu sanakirjoihin eikä kielioppeihin, merkitys aktualisoituu vasta kommunikaatiotilanteessa. Toisaalta, jotta minkäänlainen ymmärtäminen olisi mahdollista, kielen perusolemuksen on oltava säilyttävä ja konservatiivinen, sillä uusi voidaan ymmärtää vain vanhaa vasten, kontekstissa, jossa tuttu antaa tuntemattomalle merkityksen. Jos uutta on liikaa, kuulija ei ymmärrä.

Luonnollinen kieli ei ole täsmällistä eikä yksiselitteistä Tämä ei ole suinkaan puute vaan kielen luovuttamaton ominaisuus, juuri sen avulla merkitys syntyy oivaltamisen kautta ihmisten kohdatessa keskustelussa. Tietty epämääräisyys luo kieleen ilmaa, jonka avulla vaikeille ja monimutkaisille asioille voidaan hakea ilmaisua yhdessä kuulijan kanssa. Ei ole sattuma, että kielen yleisimmät sanat ovat kaikkein monimerkityksisimpiä. Väljä kieli on paras mahdollinen väline kysyvälle ja etsivälle ajatukselle, vain valmiit totuudet vaativat yksiselitteisyyttä. Venyvä kieli on myös taloudellista: jos joka vivahteelle olisi olemassa oma ilmaus, sanoja ja sääntöjä olisi enemmän kuin yhteen päähän mahtuu. En suinkaan tarkoita että luonnollisesta kielestä puuttuisivat merkitykset, päinvastoin, niitä latautuu enemmän sinne missä tulkinnalle jää tilaa. Luonnollisessa kielessä merkitys vain ei ole lukkoon lyöty ja lopullinen, se on aina likiarvo. Produktiivisimmillaan luonnollinen kieli on merkityksen hakemista.. Kielellä on mahdollista päästä tunnustettujen faktojen taakse. Tapa etsiä totuutta fiktion kautta on ikivanha, siitä kertovat meille myytit, sadut ja tarinat.

Kirjoitetulta kieleltä vaaditaan huomattavasti suurempaa selkeyttä ja säännönmukaisuutta kuin puhutulta kieleltä. Ei vain siksi että vastaanottaja ei pääse esittämään kysymyksiä, vaan myös - jos kyseessä ei ole kirje tai tekstari vaan julkinen, painettu teksti - koska vastaanottajia saattaa olla tuhatmäärin. Kirjoitetun julkisen kielen yhteisö on huomattavasti suurempi kuin puhutun ja yksityisen ja pitää sisällään useita alakielisiä yhteisöjä. Yksikielisessä kansallisvaltiossa enemmän tai vähemmän samaa kirjakieltä käyttää koko yhteiskunta: koulutus, oikeuslaitos, hallinto, media ja kirjallisuus, kaikki ikäluokat, ammatit ja yhteiskuntaluokat. Kansallinen yleiskieli on kielen muodoista vain yksi, joskin erityisasemassa. Se on harvoin kenenkään varsinainen äidinkieli, sitä opitaan koulussa, tiedotusvälineistä, kirjoista, tavallaan kuin vierasta kieltä. Siinä missä äidinkielen säännöt sisäistetään jo varhain, yleiskielen ja kirjakielen ääntämystä, sanojen merkityksiä ja sääntöjä joutuu itse kukin tietoisesti opiskelemaan.

Kirjakielikään ei ole yhtenäinen vaan ikään kuin jatkumo. Toisessa ääripäässä ovat tekniset kielet ja toisessa kaunokirjallisuuden kieli. Kuvittelen jatkumon aukeavaksi kulmaksi (<). Kapea kärki aukeaa yhä avarammaksi kunnes päästään runouden kieleen. Eri kielet palvelevat eri tarkoituksia. Teknisissä kielissä sanojen merkitykset ovat määriteltyjä ja retoriikka sovinnaista. Kapeus ei ole kuitenkaan haitta vaan etu, se palvelee täsmällisyyttä. Kirjallisuus puolestaan käyttää hyväkseen luonnollisen kielen koko arsenaalia, ja yrittää hahmottaa maailmaa nimenomaan kielen epätäsmällisyyden avulla. Kirjallisuus on tarinoiden jatkoa Gutenbergin jälkeisessä maailmassa. Sellaiset muistin apukeinot kuin toisto, mitta ja riimi, jotka ovat syntyneet suullisen perinteen säilymiseksi, saavat uusia tehtäviä painetussa kirjallisuudessa. Runoudessa jopa sanojen sointi, assosiaatiot, tunnelataukset ja rytmi kannattavat merkitystä, eikä proosakaan ole asiatekstiä johon on ripustettu koristeita.

Jokainen kieli on yhtä ainutkertainen kuin yhteisö, joka sitä puhuu. Eri kansat hahmottavat maailmaa eri tavalla ja tämä ero heijastuu kielessä. Toisaalta kielen käsiteapparaatti vaikuttaa siihen miten maailma näyttäytyy. Ei ole sivuseikka että suomalainen sanoo kansa, kansakunta, kansalainen siinä missä ruotsalainen käyttää sanoja folk, nation, medborgare. Käsitteet eivät ole samat. Takana on pitkä historia, jossa todellisuus on muovannut kieltä ja kieli todellisuutta. Jos kieli kuolee, sen mukana menee yksi tapa ajatella ja hahmottaa maailmaa ja koko ihmiskunta köyhtyy.

Ihmisillä tuntuu olevan maailmassa sen verran asiaa toisilleen, että tarve kommunikoida kielirajojen yli on suorastaan pakottava. Jotta ymmärrettävä keskustelu kahden välillä uolen olisi mahdollista aivan kylmiltään, heillä pitää olla yhteinen kieli, tai ainakin kielimuotojen on oltava lähellä toisiaan, niissä on oltava paljon päällekkäisyyttä. Toisaalta ummikotkin voivat kommunikoida osoitellen ja ilmehtien. Yhteisen kielen puute ei merkitse että ihmiset eivät voisi ymmärtää toisiaan. Inhimillisessä kokemuksessa on niin paljon universaalia että sitä vasten on mahdollista ymmärtää toisen yhteisön ainutkertaistakin kokemusta.

Näyttämölle astuu päivän päähenkilö, ihminen jolla on jalka kahdessa kieliyhteisössä, kääntäjä.

Mitä kääntäjä tekee? Ainakaan hän ei tee mitään alkutekstille, kuten arkipuheessa joskus kuulee sanottavan: "muutti sanan" tai "vaihtoi sanajärjestyksen." Alkuteksti elää ja voi hyvin ihan riippumatta kääntäjän toimista. Kääntäjällä on aloittaessaan edessään puhdas paperi (tyhjä ruutu). Kääntäjä kirjoittaa suomenkielistä tekstiä, jolla on - jonkinlainen (palaan tähän) - suhde alkutekstiin.

Kun kielet ovat läheistä sukua toisilleen, on mahdollista "kääntää kieltä", korvata melko mekaanisesti yhden kielen elementtejä toisen kielen elementeillä ja luoda kömpelöitä lauseita, joista vastaanottaja voi saada jonkinlaisen tolkun. Kielten samantapaisuus synnyttää oman vaaransa: petolliset ystävät, sanat jotka merkitsevät yhdessä kielessä yhtä ja toisessa toista kuten viron piim ja suomen piimä. Varsin vähällä vaivalla alkeellinen kääntäminen onnistuu myös jos yhteisöt ovat läheisiä, vaikka itse kielet olisivat toisilleen historiallisesti kaukaistakin sukua: suomenruotsi ja suomi ovat käsitteellisesti paljon lähempänä toisiaan kuin suomenruotsi ja brittienglanti vaikka kaksi jälkimmäistä kuuluvat samaan germaaniseen kielikuntaan. Monet intressiryhmät (lääkärit, nörtit) muodostavat myös kielirajat ylittäviä yhteisöjä.

Edes koneellinen kääntäminen, josta puuttuu kokonaan inhimillinen tulkinta, ei ole nykyään mahdotonta. Suomalainen Kielikone sanoo nettisivuillaan näin: "Parhaiten koneellisesti käännettäväksi sopii ytimekäs ja huolellisesti kirjoitettu teksti, jonka sisältö on tyyliä tärkeämpi. Esimerkiksi tekninen teksti, käyttöohjeet ja uutiset soveltuvat hyvin konekääntämiseen." Toisin sanoen mitä lähempänä teksti on edellä kuvaamani jatkumon kapeaa päätä, sitä luotettavampi on tulos. Jos koneelle syötetään yksinkertaista luonnollista kieltä, tuloksena on latteaa lingua francaa, josta on hyvällä tahdolla mahdollista purkaa riittävä määrä merkitystä. Pilan päiten kokeilin netistä löytyvää alkeellista käännösohjelmaa. Yksinkertainen lause Translating is difficult vääntyi muotoon "kääntävä on hankala", mutta tarjosi vaihtoehtona "kääntäminen on vaikea". Konekäännösten kanssa samasta jatkumosta löytyvät ilmaisuskaalaltaan luonnollista kieltä rajoittuneemmat kahden kielen rajalla puhuttavat kielimuodot tai vaikkapa kansainvälinen englanti, joilla on oma olemassaolon oikeutensa ja tärkeä merkityksensä ihmisten välisessä kommunikaatiossa.

Nämä ovat erikoistapauksia. Tällainen kieli on varsin vivahteetonta ja sen tulkinta vaatii huomattavan määrän hyvää tahtoa. Kun ruvetaan kääntämään luonnollista kieltä, jota kirjallisuus käyttää, jo lähtökohdan on oltava toinen. Jos käännökseltä edellytetään, että se toimii kohdekielessä yhtä hyvin kuin alkuteksti lähdekielessä, että lopputulos on oikeaa, elävää kieltä, on katsottava kielen läpi, taakse, sisään - asiaa on vaikea ilmaista, sillä kieli ja merkitys eivät oikeastaan ole erotettavissa. Vaikka kieli viittaa johonkin, ilmaisee jotakin, se ei ole pelkkä merkki tai vaate. Kieli on paljon enemmän. Voisi sanoa että me emme ilmaise itseämme kielellä vaan asumme kielessä. Kotini on suomi.

Opettaessani kaunokirjallista suomentamista olen usein sanonut oppilailleni että kaiken keskiössä on ymmärtäminen, että sellaista mitä ei voi ymmärtää, ei voi kääntää. Huonosti ymmärretty käännös muistuttaa edellä kuvattuja kapeita kielimuotoja, hyvällä tahdolla siitä voi saada irti yhtä ja toista, mutta jos alkuteksti on ollut vivahteikasta luonnollista kieltä, paljon jää matkan varrelle. Tulos on vähän niin kuin soittaisi sinfonian nokkahuilulla. Mutta miten kääntäjä voi ymmärtää sellaista mikä ei ole yksiselitteistä eikä merkitykseltään staattista? Ja mikä pahempaa, jos taideteos on ikään kuin ehtymätön resurssi, kuinka sen voi jähmettää yhteen käännökseen? Eikä siinä kaikki, on paljon sellaistakin, minkä kääntäjä ymmärtää, mutta mille ei ole vastinetta tai mikä ei ole relevanttia vastaanottavassa yhteisössä. En tarkoita sanoja vaan ns. reaalioita, kulttuurisidonnaisia ilmiöitä esinemaailmasta aina sosiaalisiin hierarkioihin. Jos lähdetään siitä että käännös on alkuteoksen vastine toisella kielellä, kääntäminen on mahdotonta. Käännös ei voi tyhjentää alkuteosta toiselle kielelle. Käännöksen varsinainen päämäärä ei ole muistuttaa alkutekstiä vaan täyttää sen paikka tai ehkä paremminkin luoda samantapainen paikka kohdekulttuurissa.

Jos kaikkea ei voi ymmärtää, se ei tarkoita että mitään ei voi ymmärtää. Kun on kyse kirjallisuudesta, ymmärtäminen pitää sisällään myös aavistuksia, tunnelmia, vihjauksia. Jos kaikkea ei voi välittää, se ei merkitse että mitään ei voi välittää. On jotakin riemastuttavaa siinä että surkeinkin käännös välittää yleensä romaanin rakenteen, tapahtumat ja juonen. Näyttää myös siltä että kääntäjä voi välittää eteenpäin sellaista mitä hän on kokenut alitajuisesti, tietämättä oikein itsekään miksi tämä ilmaisu tavoittaa sen mitä haetaan ja tuo ei.

Kuten kenelle tahansa täydellisyyden tavoittelijalle, hyvälle kääntäjälle asetetaan vaatimuksia, joita kukaan ei voi täyttää, mutta se ei estä yrittämästä parastaan. Valitettavasti kääntämisen ytimessä ei ole taitoa, jonka voisi opetella. On kuitenkin mahdollista kerätä edellytyksiä jotka tekevät kääntämisen mahdolliseksi. Harjoitus tekee mestarin, kääntämistä oppii kääntämällä.

Vieraan kielen taito on alkutekstin ymmärtämisen ensimmäinen joskaan ei ainoa edellytys. Lähdekulttuuria ja sen kirjallisuutta tunteva, tarkkaavainen ja eläytymiskykyinen lukija saa kirjasta irti huonolla kielitaidolla huomattavasti enemmän kuin sujuvasti vierasta kieltä puhuva huono lukija. Mutta hyvä lukija saa tietenkin vielä enemmän irti hyvällä kielitaidolla. Kaksikielisyys on ehdoton valtti kääntäjän ammatissa. Koska luonnollinen kieli on aina sidoksissa johonkin yhteisöön, paras tapa oppia kieltä on soluttautua tuohon yhteisöön. Kirjallisuuden tietä oppii tietenkin lukemalla. Olen pannut merkille, että hatarasti vierasta kieltä tunteva kääntäjä (ja etenkin maallikko) innostuu kovasti yksittäisten sanojen merkityksistä ja suree sitä, ettei tätä tahi tuota asiaa voi ilmaista toisella kielellä kun vastaava sana puuttuu. Suuren epäisänmaallisen innostuksen vallassa kieleen tuodaan sanasanaisia vastineita sen sijaan että käytettäisiin kielen olemassa olevia ilmaisuvaroja. Ihmiset, joiden pitäisi osata suomea, kirjoittavat kieltä jollaista eivät ikinä tuottaisi ns. omasta päästä. Kun ei oikein ymmärrä, voi antaa vahingon kiertää. Luottavainen kokonaiskuva toisesta kielestä, taju siitä ettei sillä ilmaista mitään salatietoa, vähentää selvästi tätä rähmällään oloa tuntemattoman edessä. Kokonaan toinen asia ovat ilmiöt, joille ei löydy vastaavuutta kohdekulttuurissa. Ilman laajoja selityksiä ne jäävät usein lukijalle vieraiksi, vaikka toisaalta ei ole syytä aliarvioida lukijan kykyä päätellä kontekstista uusia ja vieraita asioita. Muutama selityksen sana auttaa toisinaan, mutta laajat esitelmät esimerkiksi englantilaisen pellittömän ja ulkoseinään muuratun tulisijan ominaisuuksista eksyttävät pois huoneessa tapahtuvasta draamasta. Haitanneeko tuo, jos suomalainen kuvittelee takan lämmittävän koko taloa kun hän henkeä pidättäen odottaa, mitä Lizzy vastaa Darcylle.

Erno Paasilinnaa mukaillen voisi sanoa että kääntäjän pitää elää kääntäjän elämä. Elämänkokemus auttaa siinä missä kirjailijan työssä. Lisäksi on kirjallisuudella oma maailmansa ja omat konventionsa, joiden tunteminen on tarpeen. Kaikenlainen yleis- ja erityissivistys on myös aina kotiinpäin, koskaan ei tiedä mitä korttitemppuja tai korkeampaa matematiikkaa seuraava käännöstyö tuo tullessaan. Sikäli suomentajan elämä on hauskaa että aina voi väittää olevansa työssä, sillä maailmassa on hyvin vähän sellaista mitä ei voisi kuvitella löytyvän jostakin kirjasta. Kuten missä tahansa vaativassa työssä jonkinlainen lahja ja taipumus lienee välttämätön. Kaikkein tärkeimpänä avuna pidän asennetta, rakkautta kirjallisuuteen ja kieleen, etsivää mieltä, kärsivällisyyttä, intohimoista täydellisyyden tavoittelua.

Viime kädessä kääntäminen on raakaa työtä. Se, että kaikki ratkaisut eivät ole tietoisia, ei tee sitä yhtään helpommaksi. Päinvastoin, mielen hiljentäminen sellaiseen tilaan että alitajunta, tunteet ja muistot pääsevät vaikuttamaan (sen sijaan että häiritsisivät kuten yleensä), vaatii hurjaa paneutumista. On osattava keskittyä keskittymättömyyteen. Kokemukseni mukaan parhaiten työ sujuu tilassa, jossa ajatus lepää, mutta aivot toimivat silti täydellä kapasiteetilla. Voin vakuuttaa että muutama tunti sellaisessa tilassa vie voimat, vaikka päältä näyttää siltä että kääntäjä vain istuksii koneensa ääressä.

Kirjan hahmottaminen on minulle syklinen prosessi. Ensimmäisestä lukukerrasta syntyy vielä aika hatara käsitys kirjan sisällöstä. Toinen kierros, luonnoksen kirjoittaminen, menee ikään kuin sumussa. Tunnen kääntäjiä jotka aloittavat työstämisen jo ensimmäistä luonnosta tehdessään eivätkä päästä lausetta käsistään ennen kuin se tyydyttää edes jollakin tavalla. Oma työtyylini vaatii tässä kohden huitomista. Teen työtä mahdollisimman nopeasti, en pysähdy miettimään, luen englanniksi ja kirjoitan suomeksi. Yritän saada työhön imua, ottaa käyttöön kaikki resurssit, ongelmiin pysähtyminen ikään kuin rajoittaa ajattelun tietoiseksi ja paiskaa alitajunnan luukut kiinni. Nopeat sähköiset sanakirjat ovat olleet minulle taivaan lahja. Yrittäessäni ymmärtää tekstiä käytän mieluiten yksikielisiä sanakirjoja, en vielä varsinaisesti etsi suomen sanoja enkä halua sanankirjantekijän rajoittavan sananvalintaani. En juuri välitä millaista jälkeä saan aikaan, kunhan jotakin syntyy. Otan haltuun tekstiä, syön sitä. Mutta kuinka ollakaan, kun palaan kolmannen kerran ensimmäiseen lukuun, minulla on jo huomattavasti selkeämpi käsitys siitä mistä kirja kertoo, mitkä ovat sen teemat, millaisia eri henkilöt, minkä on tarkoitus naurattaa, minkä itkettää tai pöyristyttää. En ole analysoinut näitä erityisen tietoisesti, yksityiskohdista on vain syntynyt jonkinlainen kokonaisuus ihan omia aikojaan työn kuluessa. Kun sitten palaan samoihin yksityiskohtiin, tuo kokonaisuus alkaa selittää niitä. Mikä oli käsittämätöntä ensilukemalla ja epäselvää luonnosta tehdessä, onkin nyt aivan ymmärrettävää. Sama toistuu pienemmässä mittakaavassa lauseissa ja kappaleissa. Kun samaa pätkää kelaa yhä uudestaan suuremmassa ja pienemmässä kontekstissa, siihen löytyy mieli väkisinkin, Jos se ei siltikään tunnu löytyvän, jätän taas asian hautumaan. Monasti ongelma on ratkennut seuraavana aamuna. Suomentaja tekee työtä nukkuessaankin. Tavallaan käyn keskustelua kirjailijan kanssa, palaamalla takaisin pyydän häntä selittämään. Jos edellinen kierros on syömistä, tämä on märehtimistä. Pengon sanakirjoja, tietosanakirjoja, nettiä, kyselen tutuilta, kollegoilta ja asiantuntijoilta. Tunnelma ei ole yhtä kiihkeä, ja työssä on suvantoja, jolloin ajatukset nousevat pintaan ja ovat varsin tietoisia, mutta edelleenkin haen tilaa jossa työ virtaa, unohdan itseni ja annan prosessin viedä. Usein päässä pyörii kuvia maisemista ja henkilöistä.

Samalla kun kierrän isompia ja pienempiä kehiä ymmärtääkseni lukemaani, tuotan jo koko ajan tekstiä. Kääntämisessä lukeminen ja kirjoittaminen kietoutuvat yhdeksi ymmärtämisen prosessiksi. Tämä ei ole niin erikoista kuin voisi luulla. Kun ihminen kirjoittaa omasta päästä, hän ei toista toisella kielellä lukemaansa, mutta ilmaisee kuitenkin jotakin, jonka on ymmärtänyt, tai ehkä vielä useammin jotakin, jota yrittää ymmärtää. Itse kukin tietää, että asiat selvenevät kirjoittamalla, lukemalla läpi ja kirjoittamalla uudestaan. Ajatuksen täsmentyminen ja täsmällisen ilmaisun löytyminen ovat sisäkkäisiä, samanaikaisia tapahtumia. Kääntämisen erityislaatu on kai siinä että jollakin tavalla vaiheet tulevat kääntäjän eteen nurinkurisessa järjestyksessä: yleensä ihmisellä on ensin sanottavaa, jonka hän sitten pukee sanoiksi, mutta kääntäjälle tulee ensin sanoja ja sitten selviää sanottava, joka on tulkittava sanoiksi omalla kielellä.

Suomentajan työn lopullinen haaste on sanoa se suomeksi. Teoksen haltuun ottamisessa painottuu vieraan kielen osuus. Kyky käyttää omaa äidinkieltään on kääntäjälle vähän samantapainen asia kuin muusikolle soittamisen taito. Sen perusta lasketaan varhain ja sitä kehitetään koko ikä. Pohjana on väistämättä oma äidinkieli, niiden yhteisöjen kieli, joihin suomentaja kuuluu. Sen päälle voi sitten kerryttää passiivista kykyä hahmottaa vieraampaa kieltä. Eri kielimuotoja ja ennen muuta kirjallista yleiskieltä kääntäjän on osattava huomattavasti paremmin kuin kirjailijan. Kirjailijan ei ole pakko käyttää kielen varianttia joka on hänelle vieras, kääntäjäpolo voi joutua sellaiseenkin tilanteeseen. Monasti suomentaja joutuu vaivaamaan erilaisiin alaryhmiin kuuluvia informantteja ja tarkistuttamaan heillä tekstiä. Kaunokirjallisuuden kääntäjä on piinallisen tietoinen siitä että hän joutuu toiminaan kielitaitonsa rajoilla myös suomen kielessä. Oman kielen opinnot eivät koskaan pääty.

Omakielisen ilmaisun löytyminen tuntuu olevan kaikkein vaikeimmin avautuva kääntämisen aspekti. Tässä ollaan kielen ytimessä, siinä missä sanottava muuttuu sanoiksi. En tiedä mistä sanat tulevat. Oleellista on se että työstän suomenkielistä tekstiä. Jos haluan tuottaa suomea, päässä ei saa olla englantia. Kielten sekoittumisen välimaastossa asuu edellä kuvaamani lattea ja kapea kieli jonka lukija joutuu tavallaan kääntämään vielä kerran omassa päässään. En tahdo aiheuttaa lukijalle lisävaivaa, pyrin tuottamaan idiomaattista selkeää suomea. Työkielen on oltava suomi. Kun käyn läpi tekstiäni, se laukaisee tajunnassa kaksi prosessia. Mieleen muistuu merkitys jota hain, se mitä ymmärsin kirjailijan tarkoittaneen, samalla kun sattuvampia suomenkielisiä ilmauksia alkaa tunkea tajuntaan. Minä olen nyt kirjailija, puhun hänen äänellään suomea. Aina välillä on toki palattava tarkistamaan alkutekstistä, olenko ymmärtänyt oikein, mutta mieluiten luen alkuteosta tässä vaiheessa pidempinä pätkinä, luku kerrallaan. Teksti juoksee paremmin kun päässä on vain suomea, vieraan kielen ravistaminen pois on aina oma operaationsa. Kelaan suomenkielistä tekstiä, palaan samaan lauseeseen yhä uudestaan, en ponnistele, annan tajunnan työskennellä. Osat tukevat kokonaisuutta ja kokonaisuus osia, parempi merkityksen ymmärtäminen tuo mieleen sanoja ja sanat auttavat ymmärtämään. Pienin yksikkö, jolla kääntäjä operoi, on lausuma: sana ja sen kaverit. Suurin ja tärkein on itse teos. Vähitellen tekstin sisäinen koheesio rupea puskemaan läpi. Jos tämä on näin, tuon täytyy olla noin. Kollokaatit löytävät parinsa. Idiomit asettuvat paikoilleen. Lauseet linkittyvät mielekkäästi. Teksti alkaa hengittää.

Jos kirjallisuus on taiteenlaji niin kääntäjänkin on oltava taiteilija. Hänen tehtävänsä on tuottaa suomenkielistä kirjallisuutta joka ei joudu häpeään alkuperäisen suomenkielisen kirjallisuuden rinnalla. Muovikuusi ei ole edukseen hongikossa. Kääntäminen on hiukan samalla tavalla toisen asteen taiteellista tuotantoa kuin musiikki ja näyttämötaide. Hyvä muusikko soittaa sen mitä säveltäjä on nuotteihin kirjoittanut ilman omia lisäyksiä tai poistoja, mutta pelkkä tekninen osaaminen ja taito lukea nuotteja - jotka ovat toki välttämättömiä edellytyksiä - eivät riitä alkuunkaan. Muusikon on tunnettava säveltäjä ja musiikillinen konteksti, mutta ennen muuta hänen on eläydyttävä tulkitsemaan musiikkia. Ilman tulkintaa pianonsoitto on pimputusta. Aivan kuten kääntäjä, muusikko käy harjoitellessaan läpi sävellystä lyhyempinä ja pitempinä pätkinä, samantapainen syklinen ja dialektinen prosessi avaa teoksen ja esitys on valmis. Näyttelijän puolestaan ei auta molottaa vuorosanoja ymmärtämättä niitä, eikä esittää roolihenkilöä muuten kuin oman itsensä, omien kokemustensa ja tunteittensa kautta. Väitän että käännös ei elä, ellei se ole kulkenut kääntäjän persoonan kautta.

Esittämäni vertaus ei päde kaikilta osin. Käännös ei ole esitys. Sävellykset on kirjoitettu soitettaviksi ja näytelmät esitettäviksi, ne vaativat esitystä toteutuakseen, mutta kirjalla on lukijat jo omassa kieliyhteisössä. Edellä olen myös yrittänyt kuvailla kielellisen kommunikaation erikoisluonnetta maailman hahmottamisessa. Kommunikaatio ei tapahdu kielen avulla vaan kielessä. Alkuteoksen ja käännöksen suhde on huomattavasti ongelmallisempi kuin sävellyksen ja sen soittamisen. Ilmaisu ei vaihda tasoa tai välinettä samalla tavalla, käännös on olemassa alkuteoksen paikalla, ei sen rinnalla.

Kääntäjän työ jää usein näkymättömäksi eikä siitä puhuta kuten muiden taiteilijoiden työstä. Kääntäjä ei vaadi huomiota fyysisellä läsnäolollaan. Lisäksi käännöksiä on yleensä vain yksi. Vaikka sellaistakin sattuu, että sama teos käännetään moneen kertaan, tavallisesti käännös koetaan kieliyhteisössä alkuteoksen edustajaksi eikä sen tulkinnaksi. Jos kääntäjän työ korostuu, lukija saattaa kokea, että hänelle on myyty aidon tavaran sijaan kopio, ellei suorastaan väärennös. Oma osuutensa lienee silläkin että kääntämisen traditiolla on vahvat juuret pyhien tekstien käännöksissä. Kääntäjän työn haamumaisuus ei ehkä johdukaan kääntäjän aliarvioimisesta vaan harhasta, että käännöskirja on alkuteos. Tämä harha johtaa siihen että kääntäjän työ havaitaan vain haittana: huono kääntäjä "pilaa alkuteoksen". Kääntäjä on ikään kuin häiritsevää väliainetta. Loppuun asti vietynä tämä näkemys johtaa siihen absurdiin ajatukseen että paras kääntäjä on kääntäjä jota ei ole olemassakaan. On toki totta, että hyvä käännös on sellainen johon lukija ei kiinnitä huomiota. Jos "pihtien pitämät" näkyvät missä tahansa työssä, se ei ole valmis, ja taiteilija on aina jollakin tavalla näkymätön, isomman palveluksessa. On kuitenkin olemassa ihmisiä, jotka hahmottavat kirjailijan, näyttelijän ja muusikon työtä samalla kun nauttivat itse taideteoksesta, kääntäjän työn ymmärtäjät vain tuntuvat olevan kovin harvassa.

Palaan käännöksen ja alkuteoksen suhteeseen. Täytyy kai taluttaa ekvivalenssin luuranko kaapistaan. Siellä missä puhutaan kääntämisestä, tavataan puhua ekvivalenssista. Sanakirjojen mukaan sana tarkoittaa samanarvoisuutta, yhdenmukaisuutta, yhtäpitävyyttä, vastaavuutta. Jonkinlainen vastaavuus käännöksen ja alkutekstin välillä vallitsee, mutta käsitteenä siitä on minusta enemmän haittaa kuin hyötyä. Miten sitä mitataan? Vastaavuutta ei oikein voida vaatia teoksen osilta muuten kuin suhteessa kokonaisuuteen. Menen pitemmälle: koko vaatimuksessa on minusta jotakin periaatteellisesti hämärää. Vastineiden hakeminen alkutekstin elementeille on käännösprosessin eräs vaihe. Niiden avulla luon sen suomenkielisen raakatekstin jota työstämällä käännös syntyy. Päämääränä on kuitenkin koko ajan irrottaa käännös alkutekstistä. Vastaavuuden käsite korostaa minusta niitä säikeitä alkutekstin ja käännöksen välillä jotka tahdon nimenomaan katkaista. Vastaavuus on huono sana kuvaamaan myös alkuteoksen ja käännöksen suhdetta lukijoiden kannalta. Käännöstä ei ole tarkoitus lukea alkutekstin varjossa, se elää kohdekulttuurissa omaa elämäänsä aivan kuten alkuteos omassaan. Paljon siitä, millä on merkitystä alkuteoksen lukijoille, on käsittämätöntä ja epärelevanttia käännöksen yleisölle. Toisaalta monet asiat jotka britille ovat jokapäiväisiä, ovat suomalaiselle eksoottisia. Käännöskirja saa tehtäviä joita alkuteoksella ei ole, se joutuu muun muassa edustamaan kirjailijan koko kulttuuria.

Käännös ei ole kloonausyritys vaan ikään kuin epäidenttinen kaksonen.

Käytännössä alkuteoksen ja käännöksen suhde on aina kulttuurisidonnainen. Vallitsevat käännöskonventiot vaikuttavat suuresti siihen millaisia odotuksia lukijoilla on, kun he tarttuvat käännöskirjaan. Kääntäjien salaseuralla on omat ajan myötä muuttuvat trendinsä ja myös kustantajien valinnoilla on merkitystä. Sata vuotta sitten oli tapana mukaella suomeksi, niin sanotusti kotouttaa, nyt on maassamme muodissa yksityiskohdissa tarkka mutta kukaties hiukan lattea ja näkemyksetön kääntämisen tyyli.

Pyrin kyllä omassa työssäni ankaraan kurinalaisuuteen, minusta ei ole oikein että kääntäjä panee omiaan. Uskollisuus kirjailijaa kohtaan edellyttää, että hänen työtään ei vääristellä. Minulle oli järkytys elää Amerikassa kaksi kuukautta kirjailijoiden kanssa: kun näin miten he paneutuivat kirjoittamiseen, tuli vuosikymmeniä työtään tehneelle suomentajallekin rimakauhu. Jotta käännös olisi alkuteoksen veroinen, suomentajan on pakko nousta kirjailijan rinnalle. Orjallinen kääntäjä tekee karhunpalveluksen niin kirjailijalle kuin lukijalle ja ekvivalenssiin tuijottaminen tuottaa helposti kuivakkaa tekstiä, josta puuttuu sanomisen ilo. Kovin kireä käännös voi estää löytämisen ja oivaltamisen kokemuksia, latistaa tunnelmaa, tehdä selvästä asiasta hämärän ja hämärästä turhan läpinäkyvän. Toisaalta liian letkeä meno voi tuottaa tekstiä jossa kokonaisuus hukkuu innoittuneisiin yksityiskohtiin eikä hienoista aidanseipäistä synnykään asiallista aitaa.

Niinkin voisi ajatella, että kaikki vakavasti otettavat tekstit ovat jollakin tavalla pyhiä. 300-luvulla eläneen P. Efraim Syyrialaisen paastorukous kuvaa hämmentävän sattuvasti kääntäjän tuntoja työhön ryhtyessä: "Estä minusta laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen synti, ja anna minulle sen sijaan sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki."

julkaistu teoksessa Kristiina Rikman (toim), Suom.huom. WSOY 2005

Taustalukemista:

Gadamer, Hans Georg, Hermeneutiikka. Valikoinut ja suomentanut Ismo Nikander Vastapaino 2004

Hakulinen, Auli (toim.) Iso suomen kielioppi, SKS 2004

Hiidenmaa, Pirjo, Suomen kieli, who cares? Otava 2003.

Schulte, Rainer ja John Biguenet (toim.) Theories of Translation. An Anthology of Essays from Dryden to Derrida. Chicago: University of Chicago Press 1992