Routa ajoi minut kirkkoon parikymmentä vuotta sitten. Lapsena olin käynyt vanhempien kanssa säännöllisesti luterilaisessa kirkossa ja tuntui luontevalta hakea apua siltä suunnalta kun omat voimat alkoivat pettää. Eräät ystävät (ja Jumala?) vetivät minua ortodoksiseen kirkkoon, jonka liturgia tuntui oudolla tavalla sekä rauhoittavan tutulta että kiihottavan uudelta.
Minulla oli tapana seistä kirkossa aivan yksin ja hiippailla kotiin palveluksen jälkeen. Eukaristiaan en voinut osallistua.
Minusta oli helpottavaa, että en tuntenut ketään. Suorastaan vierastin ympärilläni seisovia ihmisiä. En halunnut samaistua uskovaisiin, joilla oli huono maine viiteryhmässäni.
Kirkko kuitenkin veti puoleensa. Tarvitsin Jumalaa ja tarvitsin liturgiaa. Minulla on ortodoksiystävä joka sanoo että kirkko on kuin säilykeliemi. Seisot siellä aikasi niin sinustakin tulee suolakurkku. Lopulta tarvitsin myös sakramentteja ja minut otettiin mirhavoitelulla ortodoksiseen kirkkoon.
Edelleen minua ajaa kirkkoon sunnuntaina tarve osallistua sakramenttiin, tuntea kuinka liturgia huuhtoo ylitseni ja joskus jopa lävitseni. Mutta liturgian jälkeen istun kahvilla pitkään ja hartaasti, vaihdan kuulumisia, juttelen pienistä ja joskus isoistakin asioista.
Joka kerta olen lapsellisen ilahtunut siitä kuinka ihmisten lämpö lämmittää.
Nyt minun pitäisi löytää kirkko Walesista, jonne olen muuttanut toisen kotini. Pitkät matkat ovat iso ongelma, mutta huomaan myös ettei tee yhtään mieli mennä tuntemattomien ihmisten joukkoon.
Kersti Juva
Jumalan ja ihmisten kirkko