Katoliset veljemme

Ekumeenisella rukousviikolla Tapiolan Pyhän Herman Alaskalaisen kirkossa saarnasi dominikaanimunkki.Hän oli riemastunut siitä että sai olla mukana ortdoksisessa palveluksessa eikä jättänyt meitä epätietoisiksi sitä, että ortodoksit ovat monasti olleet hänelle tylyjä. Pisti silmään miten eri tavalla kuin vierailevat protestantit isä Antoine seisoi keskellämme. Hän tuli tasavertaisena, veljenä. Yhteiseen palvelukseen.

Luterilaisessa Suomessa kasvaneella ihmisellä on usein varsin ennakkoluuloinen ja vanhentunut kuva Rooman kirkosta. Asiaa ei edistä se, että media raportoi enimmäkseen vain Vatikaanin seksuaalisuuteen liittyvistä kannanotoista joita nykyihmisen on vaikea ymmärtää.

Kun sitten olen etupäässä Englannissaa tavannut katolisia ihmisiä, pappeja, luostariveljiä ja -sisaria ja maallikkoja, olen saanut huomata että ennakkoluulot ovat istuneet tiukassa minussakin. Käytännön uskonelämässä, suhteessa kirkkoon ja sakramentteihin, elämänasenteessa he ovat itse asiassa paljon lähempänä omaa kokemustani kuin tutut kotiprotestantit.

Katolinen kirkko elää monimuotoista ja rikasta elämää. Vatikaanin toisen konsiilin jälkeen palvelukset ovat kansankielisiä ja maallikoiden osallistuminen niihin on uudistunut. Rauhan edistamisessä ja laupeudentyössä ortodoksien sietäisi ottaa lännestä oppia. Eikä paavin vaikutusvalta kirkkokansaan ei ole aivan sitä miltä puusta näytää.

Veli Antoine ei voinut osallistua kanssamme ehtoolliseen. Hänen läsnäolonsa oli kipeä muistutus kirkon hajaannuksesta. En usko, kuten ei hänkään, että tosiasioiden kieltäminen vie ekumenian asiaa eteenpäin. On raskasta kokea tuo kipu mutta siitä nousee yhteinen rukous. Sulkeutunut me-henki ei kuulu kristillisiin hyveisiin.

Kersti Juva

Kolumnit