Kenen ääni kuluu
Luin lomalla dekkareita ja minua jäi kaihertamaan niiden antama kuva
kristityistä. Joka toisessa kirjassa oli mukana, usein jopa murhaajana, joku
kiihkouskovainen. Ortodoksit eivät päässeet pälkähästä, Venäjälle sijoittuvassa
romaanissa uskovaiset yllyttivät ottamaan oikeuden omiin käsiin ja tappamaan
rikolliset, joita oikeus ei ollut tuominnut.
Nämä kirjat tuntuivat heijastelevan maallisen maailman käsityksiä meistä
kristityistä. Me kuljemme laput silmillä, meillä on tieto oikeasta ja väärästä
ja me jakelemme sitä lähimmäisillemme tuomion hengessä. Monen silmissä
uskonnollisuus näyttää olevan jonkinlainen psyykkinen häiriö.
Jotkut näyttävät ajattelevan että me käymme kirkossa koska kuvittelemme
olevamme parempia ihmisiä.
Sikäli tämä hämmästyttää että kuva ei vastaa ollenkaan sitä käsitystä minkä
olen saanut seurakunnissa Suomessa ja ulkomailla. Suurin osa kirkkokansasta
tuntuu olevan ihan tavallisia ihmisiä, vikoineen ja hyvine puolineen. Joukkoon
mahtuu monia, jotka minusta ovat aivan erikoisen lämpimiä ja avarakatseisia.
En kuulu niihin joiden mielestä on tarpeellista toitottaa omaa uskoaan joka
käänteessä ja tyrkyttää sitä muille. Mutta pitäisihän sen jossakin näkyä.
Muuallakin kuin kirkossa. Tuntuu kurjalta jos fundamentalistit ovat ainoat
joiden ääni kuuluu ja teot näkyvät.