Ladulla
Aamu oli harmaa mutta päätin kuitenkin mennä hiihtämään. Kun viettää paljon
aikaa maassa, jossa ei juuri lunta näe, täytyy käyttää hyväksi Suomen talvi kun
siitä pääsee nauttimaan. Vetkuttelin puolelle päivin mutta sitten otin ja
lähdin. Isossa ylämäessä taivas repesi ja aurinko alkoi paistaa.
Sydämeen nousi spontaani kiitos Jumalalle. Että tässä ihanassa talvisessa
metsässä juuri minulle paistoi tämä ihana aurinko.
Sitten jostakin hiipi mieleen että ei kai tätä aurinkoa ole ihan minua varten
järjestetty. Tuntui mokoma rukous itsensä korottamiselta.
Kun on kysymys kiitoksesta, on aika helppo uskoa että Jumala kuulee sen, jos
ylipäätään uskoo Jumalaan, pyynnöt ovat paljon vaikeampi asia. Toinen juttu on
se että mihin Jumala sitä kiitosta tarvitsee kun Hänen edessään sentään seisoo
tuhansia ylimmäisiä enkeleitä ja kymmeniä tuhansia enkeleitä, kerubeja ja
serafeja ... voittoveisua laulaen, huutaen. ääntäen ja lausuen: Pyhä, pyhä,
pyhä...
Ainoa järkevä johtopäätös on että Jumala ei tarvitse kiitosta – mutta jos
hyvin käy, saattaa siitä kyllä iloita.
Sitä kiitosta tarvitsen minä. Se lähentää minua Jumalaan. Se on Jumalan
rakkauden kokemista. Se vie kohti elämää joka ei vaadi vaan kiittää.
Aurinko paistoi kyllä minulle. Ja kertoi Jumalan rakkaudesta. Ei niinkään se
sinänsä että se paistoi vaan se että minä koin sen ja ymmärsin siitä kiittää.
Se oli se lahja. Se kiitos.