Pääsiäinen
Pääsiäinen
Katumuksen aika jäi porkkananpureskelun varaan. Olin milloin Savossa, milloin
Walesissa eikä paastosta tullut oikein mitään ilman palveluksia.
Suuren viikon ja kirkkaan viikon olin Suomessa, hyppäsin kärryille
yhdennellätoista hetkellä. Maanantaina kävin synnintunnustuksella. Monista
asioista teki mieli puhua rippi-isän kanssa mutta ongelmana oli se että vika
oli minusta muissa, ei minussa. Ei tehnyt millään mieli ottaa syntitaakkaa
kannettavaksi edes hetkeksi, saman tien poisotettavaksi.
Keskiviikosta lähtien seisoin lähes joka palveluksessa. Tiesin kokemuksesta
että se on vaivattomin tie pääsiäiseen. Ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin olla
paikalla, palvelukset kuljettavat kärsimyksen ja katumuksen kautta iloon.
Varmaan me ortodoksit olemme muita kristittyjä laiskempia kun meille on
valmistettu näin perusteellinen pääsiäinen.
Ensin tuli kokemus siitä että Jumala on tosiaan olemassa. Sitten kipeä kaipuu
Jumalan luo. "Minulla ei ole vaatetta sinne sisälle käydäkseni". Suuren
perjantain suru: kun mustapukuiset miehet kantoivat ikonin alttarista, olimme
todella hautajaisissa. Lauantaina kastettiin kirkossamme yksi katekumeeni ja
mirhavoideltiin puoli tusinaa. "Niin monta kuin meitä on Kristukseen kastettu,
me olemme Kristukseen pukeutuneet." Kyllä tämä tästä.
Pääsiäisyönä evankeliumi luettiin yli kahdellakymmenellä eri kielellä, minäkin
sain lukea yhden jakeen englanniksi. Kun kuoro sitten kailotti monta tuntia:
"Kristus nousi kuolleista!" asiasta ei jäänyt mitään epäilystä. Jammaava
"Christ is risen" suorastaan nauratti.
Englantilainen ystäväni, joka johtaa kuoroa Oxfordissa, valitti kirkkaalla
viikolla sähköpostissa kalvavaa tunneta että hänen pitäisi olla julistamassa
ilosanomaa, mutta hän ei halua muuta kuin levätä. Turhaan hän suri, kyllä hän
ennen helluntaita herää, ja lisäksi minusta tuntuu että rappukäytävissä laukkaa
ihan tarpeeksi tuputtajia. Jos ylösnousemuksen ilo on tarttunut meihin, olisi
jo paljon jos siitä hiukka säteilisi meistä ihmisten keskellä.