Rauhan tekemisestä
Englantilaisissa lehdissä selostetaan oikeudenkäyntejä paljon tarkemmin kuin
suomalaisissa ja usein saa lukea kuinka uhrit ja heidän omaisensa ovat
pettyneitä ja katkeria, jos tuomio ei ole tarpeeksi ankara, tai hurraavat
kun ankara tuomio julistetaan. En ole joutunut varkautta kummemman rikoksen
uhriksi joten en tietenkään voi mennä takuuseen itsestäni, mutta kyllä minua
vähän karmii tällainen kostomentaliteetti.
Samanlaisin järkyttynein mieli luen uutisia terrorisminvastaisen sodan
oikeutuksesta. Usein kuulostaa siltä että kantava ajatus on kosto, ei
terrorin syihin paneutuva vakava yritys juuria tätä kauheaa ilmiötä
keskuudestamme. Erityisen ikävää on kuunnella sellaista puhetta Tony Blairin
ja George Bushin suusta, jotka sanovat olevansa kristittyjä.
Toisenlaisiakin uutisia kuulee. Piispa Desmond Tutu organisoi
Etelä-Afrikassa ainutlaatuisen totuuskomission, jossa tunnustamalla rikoksen
saattaa saada armahduksen. Monet uhrit ja rikolliset ovat kokeneet sen
vapauttavana, mutta kaikkien kohdalla se ei ole toiminut. Osa uhreista ei
pysty antamaan anteeksi, osa rikollisista ei ole valmis tunnustamaan.
Kristittyjen tulee elää rauhassa ja pyrkiä sovintoon. Anteeksianto ei ole
sama asia kuin unohtaminen, se ei tee tekoa tekemättömäksi eikä poista sen
seurauksia, mutta se on tervehtymisen alku.
Ortodoksisessa liturgiassa ennen uskontunnustusta papisto tervehtii toisiaan
rauhansuudelmalla. Monissa kirkoissa ja kirkkokunnissa myös seurakuntalaiset
tervehtivät toisiaan joko kätellen tai suudelmin. Olin aina luullut että
tässä sitä vain toivotellaan rauhaa, mutta sain vastikään kuulla että on
kysymys isommasta asiasta. Ennen kuin voimme osallistua ehtoolliseen, meidän
on selvitettävä välimme toistemme kanssa, tehtävä rauha.