Sota ja usko
Olen tänä syksynä asunut sotaakäyvässä maassa. Tämä sota on muistuttanut
kovin vähän sitä jossa Suomi on viimeksi ollut mukana. Muun muassa siinä
suhteessa että ne jotka pommittivat olivat kutakuinkin turvassa.
Kristus kehottaa meitä kääntämään toisen posken ja sanoo että joka miekkaan
tarttuu se miekkaan hukkuu. Hän ei tehnyt pahalle vastarintaa vaan antoi
teloittaa itsensä. Kahden ensimmäisen vuosisadan aikana marttyyrikuolema oli
kristityn vastaus väkivaltaan. Kun kristinuskosta tuli valtionuskonto,
katsottiin että hallitsemisen vastuu vaati toisenlaista asennetta. Sen
jälkeen kristityt ovat sotineet monessa enemmän tai vähemmän "oikeutetussa"
sodassa - usein keskenään - ja kirkko on siunannut aseet miekoista
atomipommiin.
Uskon vakaasti että viime kädessä väkivalta synnyttää vain väkivaltaa. Olin
mukana pienessä mielenosoituksessa rauhan puolesta Oxfordissa paikallisen
moskeijan edustalla, jossa meidät vastaan ottanut imaami sanoi: "Paha
voitetaan vain hyvällä".
Osallistuin myös kristittyjen ja muslimien yhteiseen kokoukseen jossa mm.
Itä-Oxfordin kansanedustaja, joka on hallituksen jäsen, oli valmis
vastaamaan valitsijoiden kysymyksiin. Kävi ilmi että kysyttävää oli kovin
vähän. Sekä muslimit että kristityt halusivat että heitä kuunneltaisiin.
Puheenvuoroissa toistuivat nimet Tsetsenia, Palestiina, Itä-Timor. Puhuttiin
öljystä ja maailman köyhistä.
Kirkossa on aina ollut vähemmistö joka uskoo että väkivalta on kelvoton
ratkaisu. Tämä joukko on saanut joskus hengellään vastata vakaumuksestaan.
En tiedä olisiko minusta siihen. Pasifismini muistuttaa täsmäpommituksia
joissa hyökkääjä ei ole itse vaarassa. Tahtoisin kuitenkin aina ja aina
jankuttaa, että tutkikaa hyvät ihmiset olisiko rauhanomaista ratkaisua
olemassa. Ja jos minulle vastataan että tukittu on, sanon: tutkikaa
uudestaan, joka päivä.