Olen tapakristitty
Olen tapakristitty. Jos en kävisi kirkossa enkä nauttisi sakramentteja, en
jaksaisi olla kristitty.
Lapsena minulla oli selkeä usko. Mutta aikuisena en enää osaa uskoa sillä
tavalla.
On monia tekijöitä jotka vetävät minua pois kirkon piiristä.
Nuorena ajattelin että rituaalit ja perinteet ovat kahle, että ne estävät
ihmistä kokemasta aidosti. Tai vähintäänkin ne antavat mahdollisuuden
teeskentelyyn.
On kysymyksiä joita nykyaikainen ihminen ei voi välttää. Ajatus että minulla
olisi koko totuus Jumalasta tuntuu omahyväiseltä. En osaa ajatella että
miljoonat muslimit ja hindut olisivat kokonaan vailla Jumalaa. Vielä vaikeampi
on väittää että anglikaaniset, katoliset tai luterilaiset ystäväni olisivat
jotenkin kauempana Jumalasta kuin minä.
Jäljet pelottavat. Kristityt ovat koko historiansa ajan sortaneet, vainonneet,
tappaneet ja ryöstäneet siinä missä kaikki muutkin. Ja sama meno jatkuu. Ikävä
kyllä nimenomaan ortodoksisessa maailmassa. Miksi sitoutuisin tällaiseen
ryhmään?
Nykyaikainen käsitys uskonnonvapaudesta määrittelee uskon henkilökohtaiseksi
asiaksi. Mitä kirkossakäyntiä siihen tarvitaan?
On toki muunkinlaisia tekijöitä. Maalliset huolet ja maalliset ilot. Työ,
toiminta ja touhu täyttävät päivät, ei siinä tule Jumalaa kaivanneeksi.
Kaikkien vähiten tekee mieli mennä synnintunnustukselle: pitääkö minun todella
pohtia mitä pahaa olen tehnyt ja kuinka voisin sen korjata?
En olisi varmaan alkanut käydä uudestaan kirkossa kahdenkymmenen vuoden tauon
jälkeen (sanon uudestaan vaikka kirkkokunta on tänään toinen) jos minun ei
olisi ollut paha olla. Kun on tarpeeksi paha olla, kenenkään ei tarvitse tulla
kertomaan että olen syntinen. Sen kyllä tuntee. Silloin on helppo mennä
kirkkoon. Silloin on helppo uskoa vaikka ei kävisikään kirkossa, rukous purkautuu
itsestään.
Mutta hyvinä aikoina ristin itseni, menen kirkkoon, paastoan ja käyn
synnintunnustuksella tavan vuoksi. En siksi että uskoni on luja vaan koska se
on heikko. Odotan mysteerin kosketusta.