Tunteilua
Hannu Raittila kirjoitti muutama kuukausi sitten Helsingin Sanomissa otsikolla
Sana seisoo vahvana mm. näin: "Jos haluatte tunnelmaa sisällön sijasta niin
menkää Italiaan kuuntelemaan formulaselostusta tai katolista messua." --
"Luterilaisessa jumalanpalveluksessa alttari, elämysten ja tunteiden näyttämö,
on alisteinen järjelle, sanalle ja merkitykselle - saarnatuolille." -- "Taiteen
ja aistien sijasta seisoo kirkossa vahvana kirkas kylmä sana ja uhmaa niin
rooman- kuin kreikanuskoistenkin koristeellista kirkkotaidetta ja tunteilua."
En usko että luterilaisetkaan teologit ovat samaa mieltä siitä että alttari on
olemukseltaan elämysten ja tunteiden näyttämö. Onhan heilläkin ehtoollisen
sakramentti. Hämmästyttää myös Raittilan kapea käsitys Sanasta: että se on
pelkkää puhetta ja vielä omin sanoin.
Varsinaisesti jäin miettimään tunteiden asemaa jumalanpalveluksessa. Oma
kokemukseni on lähes päinvastainen kuin Raittilan näkemys. Matalakirkollinen
evankelinen traditio korostaa selkeää omakohtaista pelastuskokemusta ja
emotionaalista uskonvarmuutta. Ihmisen tulee olla "uskossa". Siinä yksi syy
miksi lipesin aikoinaan kirkosta ulos. En kokenut olevani oikea uskovainen.
Korkeakirkollinen katolinen ja ortodoksinen (ja protestanttinenkin) traditio
antaa minun mielestäni ihmiselle tilaa. Myönnän, että siirtymävaiheessa minulla
oli tapana liikuttua kirkossa, mutta vähitellen tunteilu jäi pois. Jos Raittila
kävisi liturgiassa useammin, hän huomaisi että papit toimittavat palveluksia
muina miehinä, lapset telmivät, ja silloin tällöin joku virnuilee kun kuoro
sotkeentuu konsepteissaan. Tunnelma on kotoinen ja luonteva.
Siinä olen samaa mieltä Raittilan kanssa että uskonnollisia kokemuksia ja
tuntemuksia ei sovi vaatia eikä ehkä hakeakaan. Sellaiset lienevät harvinainen
lahja.