Voiko vihan lietsonta kuulua kirkon opetukseen?
Oxfordin aglikaaninen piispa nimitti kesän kynnyksellä apulaispiispaksi miehen,
joka on elänyt neljännesvuosisadan avoimessa parisuhteessa toisen miehen kanssa.
Maallinen lehdistö ja puoli kirkkoa seurasi tyrmistyneenä kuinka kirkon
evankelinen siipi kävi ajojahtiin tohtori Johnia vastaan. Ensin penättiin
tietoja miehen yksityiselämästä. Kun piispa ilmoitti ettei suhteessa enää ole
seksiä, vaaditiin että hän katuisi julkisesti suhdettaan. Tri John kesti
höykytystä kuukauden päivät ja ilmoitti sitten eroavansa. Ei elämäntoveristaan
vaan piispanvirasta.
Yksi hyökkääjien pääargumenteista oli, että hyväksyessään homosuhteet kirkko
lipeää opetuksensa ytimestä, vesittää sanomaansa ja mielistelee maallista
yhteiskuntaa. Näinköhän on?
Kirkko joutuu todella kaiken aikaa tarkistamaan, ettei sen opetuksiin ja
käytäntöihin ole ajasta ja yhteiskunnasta takertunut jotakin kristinuskolle
vierasta. Venäjällä on pitkä juutalaisvainojen perinne, Amerikan
eletävaltioissa on ollut ja on uskoon kietoutunutta rotuvihaa. Minulle on aivan
selvää että homokauhu kuluu samaan ryhmään. Se on matkan varrella omaksuttu
vallitsevista normeista kuten kansalliskiihko ja naisten alistaminen. Näiden
ilmiöiden poiskitkeminen kirkosta on meidän kaikkien velvollisuus, jos mielimme
olla uskottavia rakkauden lähettiläitä.
Kirkkoon kuulumattomat ystävämme, niin homot kuin heterot, puistelevat päätään
kun anglikaaninen elämäntoverini ja minä sinnikkäästi tunnustaudumme
kristityiksi. Ilman seurakuntalaisten rakkautta ja eräiden pappien tukea emme
jaksaisi.